Tutkimusten mukaan sekä suomalaiset että latvialaiset – ja ylipäätään eurooppalaiset – nuoret haaveilevat perinteisistä hyväpalkkaisista ammateista kuten lääkäri, opettaja, lakimies, psykologi, sairaanhoitaja, eläinlääkäri, arkkitehti, insinööri. Romanipe-hankkeeseen osallistuvien nuorten unelma-ammatit olivat kuitenkin hyvin erilaisia, esimerkiksi romanityöntekijä, meikkitaiteilija, ripsiteknikko, tatuoija, musiikkituottaja, animaattori, someinfluensseri.

Hankkeeseen osallistuneiden romaninuorten unelma-ammattien voidaan ajatella olevan nykyajan versio perinteisistä romaniammateista, sillä niissä yhdistyvät itsenäinen työskentely – mieluiten omassa yrityksessä – ja luovuus sekä kädentaidot. Osin unelmat myös kumpuavat niitä palveluista, joita romaninuoret itse kuluttavat. Näissä työtehtävissä he voisivat halutessaan pukeutua romanikulttuurin mukaisesti ja jos he muuttavat toiselle paikkakunnalle, ammatti kulkee mukana.  

Moni osallistujista kertoi haluavansa toimia yhteisötyöntekijänä omassa yhteisössä. Kyse ei kuitenkaan ole vain pyyteettömästä halusta tukea nuorempia ja vahvistaa romaniyhteisöä. Työ omassa yhteisössä on houkuttelevaa, koska siellä ei tarvitsisi pelätä ulossulkemista tai rasismia. Työ omien parissa antaisi myös arvovaltaa ja mahdollisuuden tulla kuulluksi. Oma yhteisö ei arvottaisi työntekijää niinkään koulutuksen tai työkokemuksen perusteella, vaan sen mukaan, miten tämä toimii yhteisössä.

Kouluttautuakseen monipuolisesti erilasiin ammatteihin romaninuoret tarvitsevat mentorointia ja roolimalleja. Romanipe onnistui esittelemään joitain ammatteja, mutta etenkin suomalaiset osallistujat olivat vasta aivan opinto- ja työelämänsä alussa. Lisäksi moni työelämässä oleva romaninuori kieltäytyi puhumasta julkisuudessa omalla nimellään ja kasvoillaan, koska he pelkäävät sekä valtaväestön että romaniyhteisön reaktioita. Ikävän stereotypian mukaisesti romanien odotetaan aina huijaavan: vaikka heillä olisi hyvä koulutus ja työpaikka, valtaväestö lähtökohtaisesti olettaa heidän hankkineen ne kepulikonstein.

Romaniyhteisössä kouluttautumiseen saatetaan rohkaista, mutta samanaikaisesti koulutuksen tuottamaa hyötyä epäillään: jos nuori opiskelee ja työskentelee valtaväestön parissa, hänen pelätään erkaantuvat romaniyhteisöstä. Hän lakkaa puhumasta kuin romani, ja hänen voidaan katsoa hylänneen romaniyhteisön. Ilmiö on sama, josta valtaväestön kohdalla puhutaan ”luokkaretkenä”, jossa työväenluokkataustainen nuori yliopistossa tuntee olevansa ympäristölleen vieras puhetyyliä ja huumorintajua myöten. Opintojen edetessä hän alkaa tuntea vierautta myös kotona. Jos perhe ei ymmärrä tai arvosta akateemista maailmaa, ja siellä käytävää keskustelua, siitä puhuminen saattaa tuntua vaikealta.