Amengo saaka -hankkeessa romaniaktivistit kokoontuivat yhteen keskustelemaan antigypsyismistä, sen määritelmistä, ilmenemismuodoista, tunnistamisesta ja siihen puuttumisesta. Lisäksi hankkeessa perehdyttiin eurooppalaisten ruohonjuuritason romanijärjestöjen verkoston eli ERGOn toimintaan ja käytäntöihin antigypsyismin vastustamisessa. Hankkeen tuloksena syntyi suomenkielinen raportti antigypsyismistä sellaisena kuin romanit itse sen kokevat.

Menetelmä

Fokusryhmähaastattelulla tarkoitetaan haastattelijan ylläpitämää ryhmäkeskustelu. Tässä sekä haastattelija että osallistujat olivat kaikki romaneja. Ryhmädynamiikka olikin erilainen verrattuna aiempiin haastatteluihin, joissa on ollut mukana myös valtaväestön edustajia. Haastatteluihin osallistui 17 henkilöä, joista 13 oli Suomen romaneja ja neljä Suomessa asuvaa Romanian romania. Vastaajista 14 oli naisia ja kolme miehiä. 11 vastaajaa oli nuoria (18-30-vuotiaita) ja kuusi aikuisia (yli 30-vuotiaita). Kaikki asuivat pääkaupunkiseudulla.  

Tulokset

Kaikilla vastaajilla oli rasismikokemuksia, mikä muistuttaa siitä, että Suomi on tutkitusti yksi Euroopan rasistisimmista maista huolimatta maineestaan tasa-arvon mallimaana. Vastaajat kertoivat, että heidät tunnistettiin romaneiksi heidän ulkomuotonsa tai nimensä takia. Romanisiirtolaiset puolestaan kertoivat, että heidät syrjittiin koska he leimautuivat katujen romanikerjäläisiksi, ja ylipäätään ulkomaalaisiksi.

Vastaajat kertoivat kohdanneensa eniten rasismia koulussa, kaupoissa ja työpaikoilla. Koulut nousivat tässä selvityksessä esille ennen kaikkea siksi, että pääosa vastaajista oli 18-30-vuotiaita nuoria. Vastaajien useimmiten mainitsemat etniseen profilointiin syyllistyneet toimijat olivat kuitenkin vartijat, joiden toiminta koetaan pelottavaksi. Pelko estää romanien osallisuutta ja vapaata liikkumista. Se aiheuttaa turvattomuutta ja epäluottamusta, joka siirtyy aikuisilta lapsille. Romaneja seuraavat vartijat vaikuttavat myös muiden kansalaisten mielikuvaan romaneista.

Kaikki vastaajat kertoivat tuntevansa olonsa turvalliseksi kotona oman perheen kanssa, tai romanien järjestämissä tilaisuuksissa. Julkisilla painoilla he sen sijaan tuntevat olonsa turvalliseksi vain liikkuessaan isommalla joukolla. Romaniväestön pelot kaupunkitilassa eivät itse asiassa juurikaan eronneet valtaväestön peloista: yksin pimeässä on pelottavaa, samoin jos lähistöllä on isoja, mahdollisesti päihtyneitä ja kovaäänisiä ihmisjoukkoja. Turvattomuus oli sukupuolittunutta, sillä erityisesti naiset suojautuivat käyttämällä esimerkiksi omaa autoa julkisen liikenteen sijasta, tai välttelemällä liikkumista tietyissä paikoissa tai tiettyinä aikoina.

Romanisiirtolaiset korostivat kadulla elämän kokonaisvaltaista turvattomuutta, mikä kertoo heidän elämänsä hauraudesta. He kertoivat Helsingin kaduilla kokemastaan syrjinnästä ja vihamielisestä häirinnästä, mutta sen lisäksi he halusivat nostaa esille myös ne lukuisat tuikitavalliset suomalaiset, jotka puuttuvat tilanteeseen havaitessaan epäasiallista kohtelua. Välillä aivan tuntemattomat ihmiset ostavat heille myös ruokaa ja kahvia. Tämä on merkittävä näkökulma, sillä historia on kuitenkin täynnä hyväntahtoista vuorovaikutusta valtaväestön ja romanien välillä.

Vastaajien mukaan rasismi on muuttanut muotoaan. Etenkin vihapuhe on yleistynyt sen jälkeen, kun sosiaalisen median käyttö yleistyi (2010-luvulla) ja kun rasismista tuli Suomessa yhä avoimempaa ja sallitumpaa (vuoden 2011 eduskuntavaaleista alkaen). Samanaikaisesti romaniyhteisön sisäinen koheesio on haurastunut. Kaikki vastaajat kertoivat kokeneensa toisten romanien heihin kohdistamaa syrjintää: ”Joskus kaaleittein syrjintä toista kaaloa kohtaan on paljon pahempaa kuin se, mitä saa valtaväestön edustajilta”.

Tässä on romaniyhteisölle vakava miettimisen paikka. Etenkin romaninuorten, jotka kohtaavat arjessaan jatkuvaa valtaväestön taholta tulevaa rasismia, ylenkatsomista ja mitätöintiä, on mahdotonta ymmärtää, miksi he joutuvat kohtamaan sitä samaa myös omassa yhteisössään, jonka pitäisi turvallinen ja hyväksyvä. Nuoret kokevat, etteivät he uskalla puhua ja osallistua romanien yhteisten asioiden ajamiseen, kun he pelkäävät, miten oma yhteisö siihen suhtautuu.

Suomen romaniyhteisön hauraus tulee esille myös verrattaessa Suomen romanien kokemuksia muiden Euroopan maiden romanien kokemuksiin: ”Suomessa syrjintä on ehkä hiljaisempaa ja enemmän piilossa, vaikka se on syvällä rakenteissa, kun taas muualla maailmassa se on näkyvämpää ja vielä pelottavampaa kuin meille.”

Selvityksen myönteisin tulos oli se, että vastaajat olivat valveutuneita, osasivat tunnistaa rasismin ja tiesivät, kuinka puuttua siihen.

Suomen Romaniyhdistys toteutti Amengo saaka -hankkeen 2025. Se oli osa eurooppalaisen ruohonjuuritason romanijärjestöjen verkoston (ERGO Network) vuosiohjelmaa 2025, joka puolestaan oli Euroopan unionin rahoittama.