Kun on lapsesta asti nähnyt satoja hevosia, oppii hevosen tuntemaan.
Hankkeessa haastatellut kolme-neljäkymppiset hevosalan ammattilaiset pitävät itsestään selvänä, että hevostaidot periytyvät. ”Väkisinkin hevostaidot ovat minulle periytyneet”, kertoo Aleksi Kytölä. ”Hevoset on ollut koko elämä, niin minulle kuin myös suvulleni ja esi-isille ja kaikille”.
Samaa sanoo Riku Salminen: ”Olen pienestä pojasta asti kasvanut tallilla, niin siinä on tullut sitten perimätietona hevosten käsittely ja hoitaminen. Kotona on aina ollut ravihevosia, niin sieltä ne perusasiat on opittu.” Aivan vastaavanlainen tausta on myös Ville Koivistolla: ”Olen raviperheestä ja hevoset ovat olleet aina meidän elämä. Olen lapsesta saakka haaveillut olevani ammattimies. Paappani on hevosmies ja isäni on hevosmies, niin kyllä se tulee sitten selkärangasta se hevosenkäsittelytaito ja ajomiehen taito.”
Vanhempien hevostaitajien perspektiivi yltää useampienkin sukupolvien taakse. Esimerkiksi Seppo Palmroos kertoo paitsi isästään ja sedästään, myös isoisästään. ”Meillä Palmrooseilla on pitkät perinteet hevosten parissa. Isä ja pappa ajoivat suoralla kilpaa. Isästäni Lauri Palmroosista tuli sitten nykyaikainen raviohjastaja.” Myös Seppo Palmroosin setä Gunnar Palmroos oli ohjastaja ja kengittäjä. ”Isäni ja setäni olivat suurhevoskauppiaita”, jatkaa Seppo Palmroos. ”He olivat hevosmiehiä ja olen heiltä saanut kerätä oppeja. Olen sitten matkinut heitä siinä.”
Katse kääntyy myös tuleviin sukupolviin. Heikki Salojensaari kertoo, että ”Isälläni oli hyviä suomenhevosia ja velivainaalla lämminverisiä. Minä yritän jatkaa sukua eteenpäin ja lapsenlapset jatkavat sitten siitä.”
Hevossuvuissa tehdyistä haastatteluista käy ilmi tyypillinen urapolku: lapsesta asti pyöritään tallilla perheenjäsenten mukana, opetellaan hoitamaan oman perheen hevosia, nuorena aikuisena käväistään palkkatöissä muilla talleilla ja lopulta perustetaan oma talli. Puolisokin saattaa löytyä hevosalalta ja tallista tulee koko perheen yhteinen yritys.
Hevossuvuissa työtä tehdään usein laajalla rintamalla sisältäen hevosten hoitoa, jalostusta, käsittelyä, valmentamista, ajamista, kauppaamista, ja siten se antaa tekijälleen mahdollisuuden erikoistua omien lahjojen, taipumusten, osaamisen, kykyjen ja kiinnostuksen kohteiden mukaisesti. Hevosalalla on myös paljon avustavia tehtäviä, jotka toimivat lapsille ja nuorille alalletulotehtävinä ja vastaavasti vanhuksille jäähdyttelytöinä.
Hevosten jalostus on pitkäjänteistä ja hidasta työtä, sillä hevossukupolvien välinen aika on pitkä. Roni Paldan kertoo tallissaan olevasta tammasta, joka on jalostustyön tulos jo seitsemännessä hevossukupolvessa, ja aikaa tähän jalostustyöhön on mennyt yli 50 vuotta. Paldanille jalostustarinan historia, sen alkuvaiheet, ovat jo hieman vieraita, kun aikaa on kulunut niin kauan. Tarina onkin hyvä esimerkki siitä, miten hevostaidot siirtyvät aivan konkreettisesti sukupolvelta toiselle.
Hevosenlukutaito on tärkeä kaikille, jotka työskentelevät hevosten kanssa, mutta romaneille se oli elintärkeää silloin kun he elivät kiertävää elämää hevosen kanssa. Hevosenlukutaito perustuu siihen, että hevonen sosiaalisena laumaeläimenä osaa viestiä monin tavoin omasta hyvinvoinnistaan ja ongelmistaan, mutta lisäksi se pystyy tulkitsemaan sekä muiden hevosten että ihmisten mieltä ja eleitä. Haastatellut hevostaitajat painottavat, että hevonen ei ole kone, vaan eläin ja jokaisella hevosella on oma persoona ja oma luonto. Jotkut ovat vaikeita ja jotkut helpompia hevosia, mutta kaikki ne ovat ainutlaatuisia yksilöitä.
Ennen vanhaan romaniperheillä ja nykyisinkin hevosvalmentajilla on tyypillisesti 1-2 hevosta, jolloin yksittäisen hevosen merkitys hoitajalleen korostuu valtavasti. ”Sillä on iso merkitys, että opit eläimen tuntemaan, sen käytöksen ja mielialat ja sellaiset. Hevosia on niin erilaisia. Kun on lapsesta asti nähnyt satoja eri hevosia, niin niitä oppii lukemaan ja arvostamaan sitä eläintä eri tavalla, kun se oppii myös arvostamaan sinua”, kertoo Ville Koivisto.
Varsinkin hevosten lääkintä ja hevosen käsittelytaitojen käyttäminen erirotuisten hevosten koulimisessa erilaisiin tarkoituksiin on ollut osa romanien hevostaitoja. Kiertävää elämää eletteässä hyvä hevosenlukija pystyi ennakoimaan, kuinka pitkiä päivämatkoja hevosella saattoi kulkea ilman, että hevonen siitä vaurioitui, sairastui tai väsyi ylenpalttisesti, kertoo Roni Paldan. Hyvä hevosenlukutaito kehittyi elämällä hevosen kanssa. Hevosen pitää keskittyä ja siitä pitää välittää.
Hyvä hevosenlukutaito on ollut romanimiesten kunnia-asia, mutta on sitä ollut naisillakin, ja hekin ovat siihen oppineet pienestä pitäen. ”Olen elämäni kulkenut näissä hevospiireissä, niin se on vähän niin kuin veressä”, kertoo Ellen Åkerlund. Monet romaninaiset olivatkin ennen vanhaan eläinlääkärien veroisia parantajia. Seppo Palmroos kertoo esimerkiksi Liinusta, joka oli ”oikein ammattimainen hevosihminen ja tunsi erittäin hyvin vaivaiset hevoset”. Robin Hiirisalmi puolestaan kertoo vanhemmistaan, jotka valmistivat 1980-luvulla käsityönä hevosten loimia, valjaiden alle tulevia silatyynyjä ja lampaanvillakääreitä, joilla on hoitava, parantava vaikutus. Hevossuvuissa kasvaa myös uusia hevosnaisia: ”Angelicakin on ihan lapsesta asti hoitanut hevosia. Ei ollut nukkeja, hevosten valjaita oli tytön sängyn alla”, kertoo Angelica Virosen isä, Seppo Palmroos. Vironen onkin yksi hevosurheilun edelläkävijöistä, joka rikkoo oletuksia naisten roolista. Hänen omistamansa Luciano Bryne on menestynyt lämminverinen ravihevonen.
Hevosenlukutaito yhdistetään usein nimenomaan hevosen mahdollisten vaivojen ja sairauksien diagnosointiin ja hoitoon. ”Sitä kutsutaan hevosenlukutaidoksi, kun ymmärtää mitä hevonen yrittää viestittää ilman, että se osaa puhua”, määrittelee Roni Paldan. ”Jos hevosella on jalka kipeä, niin se ei osaa kertoa sitä, mutta se yrittää näyttää sen. Sen liikkeistä ja eleistä pitää osata diagnosoida se, että sen jalka on kipeä”. Paldan kertoo hevosenlukutaidon juontavan historiasta ajalta, kun romanit elivät kiertävää elämää. ”Silloin ei ollut eläinlääkäreitä, ja hevosta piti osata lukea, ettei se sairastu tai vahingoitu kesken matkan. Siihen aikaan oli vielä paljon taitavampia hevostaitajia kuin nykyään”.
Myös Aleksi Kytölä katsoo hevosenlukutaidon tulevan monien sukupolvien ja jopa vuosisatojen takaa. ”Hevosten kanssa on kasvettu, se on ihan sellaista sanoinkuvailematonta. Ei tarvitse aina pikkuasioissa soitella eläinlääkärille, eikä kysyä keltään, kun osaaminen tulee itsellä selkärangasta – toki jos on isompaa pulmaa, niin lähdetään klinikalle.”
Kun kiertävät romanit ennen vanhaan yöpyivät maataloissa, he saattoivat vaihtaa hyvin hoitamansa terveen hevosen maatalon vähän huonompikuntoiseen hevoseen. Romanien matkassa hevonen hoidettiin, ruokittiin ja kuntoutettiin terveeksi, ja vaihdettiin taas eteenpäin. Romanit olivatkin aikansa tee-se-itse-eläinlääkäreitä, joiden tehtäväksi taloissa mielellään annettiin esimerkiksi kuohinta, jonka romanit osasivat hoitaa niin, ettei hevonen siitä sairastunut. Monet vanhat konstit, kuten esimerkiksi kaalikääreet, ovat edelleen käytössä, vaikka niiden rinnalle onkin kehittynyt uusinta uutta, kuten hevosen vesijuoksumatto.
Hevosenlukutaitoa tarvitaan myös silloin, jos tavoitteena on ostaa hyvä hevonen. Angelica Vironen kertoo, kuinka hänen isänsä valitsi huippuvarsan muiden varsojen seasta. Muiden silmissä muut varsat olivat ”kierroksen edellä”, ja Vironen ehti jo epäillä isänsä selväjärkisyyttä, kun tämä kertoi varsan olevan ”paras hevonen, mitä meillä on koskaan ollut”. Parin vuoden kuluttua kävi ilmi, että varsasta oli kehittynyt Eurooppa-tason ravuri, Suomen parhaimmistoa. ”Se pitää ostaessa katsoa ja ymmärtää hevosesta”, toteaa isä, Seppo Palmroos itse. Se katsoo, joka osaa.
Mikä tekee ihmisestä hevostaitajan? ”Helppo vastaus on, että hevonen”, sanoo Roni Paldan.
Aleksi Kytöläkin aloittaa määritelmän hevosesta. ”Hevostaitajan tekee hevonen. Sen tekee kiinnostus hevoseen, hevosenlukutaito ja nöyryys. Sitä voi ostaa kalliin hevosen ja pilata sen. Se ei ole hevostaitoa. Joskus pitää halvalla hevosella pärjätä. Nehän ovat eläimiä. Kyllä se on se kokonaisuus, että välittää hevosesta ja osaat lukea sitä. Se on kaverisi. Se ei ole rahalla mitattavissa.”
Romaniväestö on ylpeä hevostaidoistaan. ”Suomen romani on ehdottomasti paras hoitamaan hevosta, koska hevonen on meille kuin perheenjäsen”, vakuuttaa Harri Åkerlund. Samaan hengenvetoon hän kuitenkin lisää, että hevosen valmentaminen vaatii ennen kaikkea osaamista. ”Vaikka olisi kuinka lahjakas, niin kilpahevosten tapauksessa treenaus niin, että hevonen pysyy terveenä, on tärkeää. Hevosen lahjojen ulosmittaaminen vaatii muutakin kuin syöttämistä ja hoitamista. Se vaatii taitoa, eikä se tule ihan perintönä. Tähän kasvaa ja hevonenkin opettaa. Kokemus tuo varmuutta. Tässä ei koskaan tule valmiiksi, vaan aina on jotain opittavaa.”
Joissain Euroopan maissa romanit kiertävät hevosella vielä nykyäänkin, mutta Suomessa se on enää kaunis muisto. Kiertävässä elämäntavassa hevonen oli romaneille elinehto, jota ilman tuskin olisi tultu toimeen. Hevosella liikuttiin ja tehtiin kauppaa, että saatiin leipää pöytään. ”Siihen aikaan ihmiset olivat lähempänä hevosia, pohtii Robin Hiirisalmi. ”Ennen vanhaan oikeasti elettiin hevosten kanssa ja se oli välttämätöntä: hevonen oli ihan kaikki ihmiselle.
Hevosenlukutaito on edelleen tärkeää, sillä hevosen valmentaminen kilpailutilanteeseen ei varmasti onnistu, jos ei osaa lukea hevosta”, kertoo Robin Hiirisalmi. ”Mutta entisajan romanit olivat paljon taitavampia kuin nykyään”, pohtii Roni Paldan. Entisaikain kaltaiselle hevosenlukutaidolle ei enää ole samanlaista tarvetta, kun hevosenhoito on ammatti tai harrastus, eikä hevosen kanssa enää eletä samalla tavalla vuorokauden ympäri.
Romaniyhteisössä hevosen rooli elämässä on kaventunut, sillä valtaosalla ei enää ole päivittäistä yhteyttä hevosiin. Osalle hevonen on kuitenkin edelleen työ tai harrastus, ja moni käy raveissa. Nykypäivänä on myös kehittynyt uudenlaisia tapoja elää hevosten kanssa. Viime vuosina on esimerkiksi yleistynyt tapa omistaa hevonen porukassa. Yhdellä hevosella voi olla 4-5 omistajaa, jotka eivät aktiivisesti osallistu hevosen elämään, mutta seuraavat sen menestystä raveissa.
Hevosalalla työskentelevät romanit ovat hyödyntäneet sukujensa perinteistä hevostaitoa, mutta sen lisäksi he ovat kouluttautuneet ja hankkineet tutkintoja, sekä keränneet pitkäjänteisesti käytännön kokemusta. Heistä on tullut hevosalan huippuammattilaisia. Kaikille hevosalalla työskenteleville romaneille on yhteistä omistautuminen ja kunnianhimo. Työ on sitovaa, sitä tehdään aamusta iltaan, oli arki tai pyhä, ja monelle se on enemmänkin elämäntapa kuin vain työ tai harrastus. Haastatteluissa toistuu myös vahva halu kehittyä omassa työssä. ”Olen omistanut koko elämäni hevosille”, sanoo Riku Salminen.