Monet vanhat romanit kertovat hevosistaan vielä vuosikymmenten jälkeenkin kyyneleet silmissä.
Pitkän kiertävän elämäntavan aikana hevonen on ollut romaneille paitsi työeläin, myös ansaintamenetelmä, ammatti ja ennen kaikkea ystävä ja perheenjäsen. Kulun päällä ollessa hevonen on ollut apuna ja tukena kaikessa mitä matkan aikana on voitu kokea. Se on jaksanut kulkea ja kuljettaa, lämmittänyt, lohduttanut, jakanut ilot ja surut, loiston ja köyhyyden, siihen on voinut luottaa ja se on ollut pitkäikäinen ja oppivainen. Ehkä juuri siksi hevoseen on voinut luoda hyvin voimakkaan tunnesiteen, ja voidaan puhua jopa lajien välisestä kommunikoinnista, johon ihmisen kanssa läheisessä kosketuksessa olevat eläimet ovat suostuneet ja oppineet.
Romanien hevostaidot ovat oletettavasti kehittyneet ja säilyneet juuri siitä syystä, että hevosen kanssa on eletty paljon kiinteämmässä suhteessa paljon kauemmin kuin esimerkiksi maataloudessa ja pysyvässä asumisessa on ollut tapana. Suomessakin hevonen on ollut perheen kanssa päivisin kulun päällä, iltaisin sitä hoidettu leirinuotiolla ja öisin samoilla heinillä nukkuen ja aamulla lapset ovat tervehtineet ja hoitaneet sen
tarpeita, jotta on päästy matkaan, tai jos on aikaa ollut, niin on levätty yhdessä. Hevonen on ollut perheen kaikkien jäsenten huolenpidon alla, ja sen kuntoon ja tarpeisiin ja tapoihin on kiinnitetty kaikkien huomiota. Ja niistä on opittu ja niitä taitoja on siirretty sukupolvelta toiselle.
Suomen romanien elämään hevoset ovat kuuluneet aina. Monen vanhan lapsuudessa ne olivat kaikkialla mukana ja kun muistellaan menneitä, tarinointi kääntyy usein hevosiin. Romanikielessäkin on vanhaa hevosiin liittyvää sanastoa enemmän kuin mihinkään muuhun elämän osa-alueeseen liittyvää sanastoa. Sitä sanastoa vanhat hevosmiehet tuntevat vieläkin, mutta nuoremmille se on vierasta, koska kieli muuttuu maailman myötä, eikä hevosten kanssa enää kuljeta. Olisi kiehtovaa koota hevosmaailmasta nykypäivänä käytettävää romanikielen sanastoa.
Suomen Romaniyhdistyksen pitämillä viikon mittaisilla vanhusleireillä (2005-2016) miehet istuivat keskenään ja ihan valehtelematta ajoivat koko viikon ajan ympäri Suomen nimeä toine n toistaan upeammilla hevosillaan. Jokaisella oli kokemusta hevosista, omista tai perheessä olleista. Miehet kertoivat leiripaikoista ja parhaista markkinoista, vanhoista sorateistä, niistä millä oli hyvä ajaa ja niistä huonoistakin; millaista oli talvella kun reellä mentiin järvien yli, kuinka vaihdettiin pakosta hyvä hevonen huonoon; ja mistä oli heinät saatu ja miten lääkitty ja hoidettu hevoset; kuka oli tehnyt parhaat valjaat ja kellä oli parhaat kärrit; ja miten oli selvitty jäihin putoamisista ja kärrien rikkoutumisista; siittä surusta kuinka oli sotaan lähdetty hevosen kanssa, mutta palattu ilman. Paljon kerrottiin myös taloista, joissa oli yövytty ja tehty puhde- ja maatöitä, saatu yösijaa ja hevoselle heiniä ja lepoa. Myös naisten joukossa oli kokemuksia hevosista, ja vaikka miesten tarinoinnille hymyiltiin, niin kyllä löytyi tarinoita myös naisilta.
Monet vanhat romanit kertovat omistamistaan tai kasvattamistaan hevosista vielä vuosikymmenten jälkeenkin kyyneleet silmissä. Tälle sivulle olemme koonneet muutamia omien ja tuttavien kertomuksina kuultuja. Nimiä emme laita, koska jutut ovat kulkeneet omien suussa, ja lupaa niiden kertomiseen nimillä ei aikoinaan ymmärretty kysyä. Haluamme silti ne jakaa, koska ne ovat osa omaa historiaa, ja ehkäpä ne innostavat muitakin kertomaan muistojaan hevosista.
”Oma ehkä kaikkien rakkain muistoni on ukistani Kustista, joka asui pohjosissa, ja kun tulimme etelästä autolla ukin luokse, hän oli aina valjastanut hevosen ja odotteli hevosen kanssa ison tien varressa ja vei meitä siittä pihatielle ja mökin ovelle asti hevosen kanssa, Kusti talutti hevosta, äiti istui vuodenajasta riippuen rattaille tai rekeen ja (isä ajoi autolla perässä) ja me lapset saimme kokea hevosen selässä istumisen riemut ja pihatie tuntui kilometrien mittaiselta vaikka todellisuudessa oli se tuskin oli yhdenkään kilometrin matka kaikkiaan. Hevonen oli 1950-60-luvun taitteessa vielä monen romanin kallein ja rakkain kotieläin. Siitä luopuminen oli monelle kova paikka, vaikkeivät kaikki sillä enää kulun päällä kulkeneetkaan.”
”Oli kuin ihmisen mieli se minun hevonen, ei silloin ollut parempaa elikkoa, ku hevonen, johon voi luottaa, se oli ja kesti kaiken sen mitä mekin, ulkona talvet reellä ja kesät kärreillä eikä aina ollut ruokaakaan, mutta hevoselle yritettiin aina löytää, kun se oli se mikä vei meitä. Ja perässä kulki aina vaihtohevonen, kun millään en raaskinut sitä vanhaa hevosta vaihtaa pois. Oli se niin, se tiesi minun mielen ja jaksoi vielä vähän aina vaikkei voimat olis riittäneet, niin se jaksoi, kun tiesi että perille piti päästä, ei ole sen vertaista ollut eikä tule.”
”Minun on niin ikävä sitä hevosta vieläkin, se oli 26-vuotias kun nukkui pois. Pidin sitä hevosta ihan loppuun asti, se oli kuin veli minulle. Ja akka suuttui aina, kun turhaa pidin sitä kalliilla, ei ollut enää omaa tallia, kun vaan kuluja siitä oli, mutten minä voinu siittä luovuttaa, se oli minun viimeinen kulkuhevonen. Sen jälkeen ku saatiin tämä mökki, nin vaihdettiin kohta autoon eikä enää kuljettu, eikä saanut tässä pitää hevosta, mutta kun oli se niin kuin paras ystävä minulle ihan loppuun asti, että pidin sitä tuossa naapurin pojan maatilalla tallissa - ja on sillä omiakin hevosia, niin käyn minä vielä niitäkin melkein päivittäin siellä vähän perään kattelemassa.”
”Minä sain kasvattaa oman hevosen, vaikka tyttö olinkin ja se totteli vain minua eikä sitä tarvinnut komentaa, muitten ei antanut valjastaakaan. Ja kun isä sen sitten möi muutaman vuoden päästä, minä itkin niin etten ikinä ennen, ja tosi on, ettei siitä hevosesta ikinä tullut kilttiä niille toisille. Sen jälkeen en ole omaa hevosta ottanut, kun en ole halunnut siitä luopua, mutta olen kyllä käynyt raveissa ja tehnyt valjaitakin ja sukulaisilla on aina ollut hevosia, niin että kait se on verissä meillä. Ja viimeiset kärritkin oli minulla pihalla vuosia, kunnes sitten lahosivat. En raskinut niitä antaa pois, muttei ne ikuisuuksia kestä, nyt tietäisin, että olis voinut vaikka museoon antaa, muttei sitä silloin ajatellut, oli niin hienot kärrit, mustat ja punaisella silatut, enää on vaan vanhat aisakellot, ne on niistä tallella. ”
”Minulla ja miehellä oli hevoset aina toisilla hoidossa ja niitä kilpailutettiin ja teetettiin varsojakin, mutta minä niitä möin ja vaihdoin enkä ollut huono siinä ollenkaan, vaikka naisihminen olenkin. Minulla oli monen hevosen kirjat ja ne oli pahan päivän varalla minulla, nyt en enää vuosikymmeniin ole tehnyt hevoskauppaa, mut hieno eläin se on ja meille oli elinehto, en minä olisi tätä kotia ja sakkikuntaa saanut elätettyä ilman niitä hevosia.”
”Minä tein aina kauppaa ja kuljin hevosella toreilla ja markkinoilla ja minulla oli aina myytävää, kaikenlaista koria, harjoja, ja romustinkin minä, vaikka teroittelin minä veitsiäkin kun oli tiukkaa ja läkkiäkin myytiin, ostin muilta ja myin eteenpäin, sain vähän väliä ja sain silläkin elannon, mutten minä ilman hevosia olisi pärjännyt. Ja sitten se kiertäminen loppui, niin autoonhan sitä vaihdettiin, mutta olen minä sellaista kulkumustalaisen elämää viettänyt ihan lapsesta lähtien. Sinne 70-luvun lopulle se sitten loppui ja siihen loppui hevosen pito, ei sitä ollut kaupungissa sijaa hevoselle. Mutta kyllä minä kauppaa tein ja tekisin vieläkin, mutta semmonen sekatyömies minusta taisi tulla sitten täällä kaupungissa. Mutta hyvä hevosmies olin ja hyvät oli minulla hevoset, vaihdoin niitä aina, ja huonoistakin hevosista sain väliä, kun niitä aina hoidin hyvään kuntoon, se vaatii vaan kärsivällisyyttä. Ja hevosen mieli on taipuisa, kun sille osaa olla hyvä, niin se antautuu hyvälle ja sitten siitä on iloa ja hyötyä. Ei siittä pahalla saa kun pilalle, se pitää osata oikein tehdä, eikä sitä kaikki osaa. Ei se hyvän hevosen kasvattaminen ole mitta, vaan se kun saa huonostakin kelvollisen. Sillä minä elättelin perhettä ja itsenikin, oli se raskasta mutta oli se mukavaakin, sellaista itsellistä elämää ja sitä aina välillä kaipaa vieläkin.”
Hevosista on paljon sananparsia, sanontoja ja ajatuksia. Tässä on muutamia; osa on romanien omia ja osa ihan yleisiä, mutta kaikki sellaisia, jotka elävät romanienkin suussa.
”Hevonen on mustalaisen koti.”
”Taitaa hollolaiset olla menossa markkinoille, ku o hevosen hännät solmuss”
”Kävelee / viskoo ko kimpparihevonen”
”Antaa hevosen surra sillä ko on isompi pää”
”Minun hevosella oli ku ihmisen mieli”
”Hyvän ihmisen tuntee, kun näkee, miten se kohtelee hevostaan”
”Hyvästäki hevosesta saa huonon pahalla”
”Kun ajeltiin sillä hevosella, niin se tiesi missä oli hyvät seisokit”
"Ensin kulukee hevonen ja sitte vasta reki"
"Aijjaa ku hyvvää hevosta hankeen"
"Se oli eestä kengässä ja takaa rauvoissa" (pahasta ihmisestä, yleensä miehestä)
"Kaatuuhan se hevonenki neljältä jalalta, saati ihimisen lapsi kahelta"
”Käveltävä on kun ei oo hevosta.”
”Hevosella pääsee vaikka hävittömän suuhun”
”Paan kenkään ja kävelen virstan.”
”Akseli, älä tipu kärristä!”
”Ei niin hyvää, ettei ajaja löydy.”
” Kyllä yhtä pitää - sanoo mustalainen hevosesta.”
”Ihan on mies kädetön ja jalaton ellei ole hevosta ja akkaa.”
” Sitä koni suopii - mitä koni kuopii.”
”Joka pojalla sitä on kalaa ja leipää, mutta harvalla on hyvä hevonen.”
”Reki varsan opettaa.”
” Olo miehessä ja kurssi hevosessa.”
” Orresta laihon näkee ja varsasta hyvän hevosen.”
”Vaikka kuinka sitä hevosta kuletat ei se siitä korotu.”
Kuvalähde: Voutilainen Erkki (1958), JOKA Journalistinen kuva-arkisto Maaseudun Tulevaisuus, Museovirasto.