Mielenosoitus romanien puolesta

Kirjoittanut: Linda Maria Roine

Romaniaktivismini juontaa juurensa syvälle historiaani. Kun olin pieni, äitini kertoi minulle Suomen romanien asemasta hänen omassa lapsuudessaan ja nuoruudessaan. Erityisesti mieleeni jäi kertomus leipää kerjänneestä pikkutytöstä, jolla ei ollut vaatteita yllään ja jolle mummoni antoi ompelemansa mekon.

Mieleeni jäi myös äitini 70-luvulla kirjoittama kouluaine, jossa hän vaati romanien ihmis- ja perusoikeuksien toteutumista. Tuolloin romanit olivat juuri saaneet asumisoikeuden, jonka puolesta oli osoitettu mieltä vuonna 1969. Samassa mielenosoituksessa oli vaadittu romaneille myös oikeutta opiskeluun ja työntekoon.

Oma paloni romaniaktivismiin syttyi 40 vuotta tuon mielenosoituksen jälkeen, ollessani 15-vuotias. Tuolloin aloin itse ottaa selvää romanien historiasta. Opin hirttolaista, jonka mukaan romanimiehen sai Suomessa hirttää ilman oikeudenkäyntiä vielä 1700-luvun alussa. Opin myös Euroopan romanien kohtaamasta vaietusta kansanmurhasta toisen maailmansodan aikaan, jolloin natsit tuhosivat joidenkin arvioiden mukaan jopa puolet Euroopan romaniväestöstä.

Seuraavat vuodet opettivat minulle sen, että vaikka Suomen romanit ovat tänä päivänä lain edessä yhdenvertaisia muun väestön kanssa, ei tasa-arvo toteudu käytännössä. Ravintoloihin on soitettava etukäteen kysyäkseen, ottavatko he asiakkaikseen romaneita. Monen romanin on muutettava nimensä saadakseen mahdollisuuden asuntoon tai työpaikkaan. Romanitaustan perusteella voidaan evätä oikeus hoitaa arkisia asioita, kuten pääsy ruokakauppaan, vaateliikkeeseen tai huoltoasemalle.

Nämä ovat olleet niitä epäkohtia, joita olen julkisen työni myötä pyrkinyt tuomaan päivänvaloon jo kymmenen vuoden ajan. Olen käsitellyt romanien oikeuksia haastatteluissani, kirjoissani, biiseissäni, kolumneissani, podcasteissani ja sosiaalisen median tileilläni.

Toukokuussa 2021 törmäsin videoon, jolla vartija pahoinpiteli romaninaista. Edelliskesän Black Lives Matter -mielenosoitusten jälkimainingeissa naisen huuto ”en saa henkeä” tuntui hyytävältä. Minä ja muutama ystäväni päätimme järjestää Oikeus hengittää -mielenosoituksen romanien puolesta. Kesäkuussa 2021 järjestetty mielenilmaus oli tiettävästi ensimmäinen, joka on järjestetty Suomen romanien puolesta vuoden 1969 jälkeen.

Historiallisen mielenosoituksemme jälkeen otin joksikin ajaksi etäisyyttä romaniasioihin. Vähän aikaa sitten kysyin ystävältäni, onko tämä huomannut vetäytymiseni. Tämä vastasi myöntävästi ja kysyi syytä siihen. Kerroin, että olin juuri aloittanut terapian käsitelläkseni henkilökohtaista suhdettani ja traumojani liittyen romaniasioihin. Kerroin pelkääväni, että olen väärä ihminen puhumaan. Kerroin pelkääväni sosiaalisen median aktivismiskeneä, jossa antirasismikeskustelua hallitsee amerikkalainen viitekehys ja jossa romanien asemasta Suomessa ja muualla Euroopassa ei olla valmiita keskustelemaan.

Kerroin tuntevani itseni naurettavaksi yrittäessäni nostaa esille asioita, jotka minun sanominani tulkitaan ongelmallisiksi, mutta jotka joku toinen nostaa esille omina projekteinaan, joihin minä en ole tervetullut. Sanoin, että ehkä on parempi pysytellä taka-alalla ja nostaa esille muiden ääniä.

Ystäväni sanoi ymmärtävänsä tunteeni. Pelkoni, traumani ja ulkopuolisuuden kokemukseni. Mutta hän sanoi myös toivovansa, etten jäisi taka-alalle. Kaikki äänet romanien puolesta ovat tarpeen. Minun näkökulmani on ainutlaatuinen ja arvokas.

Kesäkuun alussa 2022 Oikeus hengittää -mielenosoituksesta oli kulunut lähes täsmälleen vuosi. Koin jotain herättävää. Ymmärsin, etten pysty lopettamaan. En pysty väistymään tai pysyttelemään taka-alalla. En pysty teeskentelemään, ettenkö välittäisi, en väittämään, että pystyisin päästämään irti.

”Oikeus hengittää” merkitsee minulle oikeutta elämään. Elämään, jossa ihmis- ja perusoikeudet toteutuvat. Elämään, jota rasismin ja syrjäytymisen noidankehä ei välittömästi tai välillisesti päätä.

Tulen olemaan romaniaktivisti niin kauan, kunnes jokaisella on oikeus hengittää.